Viihmeinen seminaaripäivä

Kolmas ja viihmeinen konferenssipäivä alko aamuvarhasella poka ikimuistosela kansainväliselä muistikävelylä (International Memory Walk)!  Soli mahoton tapahtuma, osallistujia oli yli 3000, mukana mm. Taiwanin presidentti, joka piti puhheen, jumppas (!) seuruheensa kanssa lavala kävelyn alkajaisiksi ja lähti sitte vetähmään valtavvaa ihmisjoukkoa ympäri kaupungintaloa. Kaikila olit kirkuvan oranssit T-paiat, ja joukossa näky monen monta eri maan kylttiä, Muistiliiton kylttiä kanto meän ja ADIn hallituksen jäsen, oma Markus Löfströmimme. TV-kamerat kuvas ja polliisit ohjas liikennettä. Lohikäärmetanssijat ja monet kojut toit ison tapahtuman tunnelmaa. Hikikuuhmuus ei paljoa meitä hiastanu ko met rinta tuuheena astelthiin tärkeän asian puolesta!

Varsinaisessa konferenssissa tänhhään kuulthiin mm. eri maitten muistiohjelmista tai dementia strategioista, jos tarkalheen yritethään kääntää. Australia oli eka maa, jossa maan hallitus nimes dementian kansalliseksi terveyspolitiikan kärkihaastheeksi jo vuona 2005. Sen jälkheenhän onki sitte tapahtunu ympäri maailman vaikka mitä, myös Euroopassa ja tietenki meilä Suomessaki. Meän oman maan kansallisen muistiohjelman englanninkielinen käännös, joka on hiljathain julkastu STM:n sivuila oli jo pongattu ameerikoissa asti. Australian sisarjärjestömme toiminnanjohtaja Glenn Rees korosti varsinki mediaikonien tärkheyttä. Jos saapi vaikka maan residentin ja/tai muita julkisuuen henkihlöitä tämän meän asian taakse, niin suuri ylheisöki alkaa helpommin kiinnostua. Kua julkkis met saatais Suomessa puhuttua alkahmaan meän muistilähettihlääksi?

Meän omat esitykset ossuit myös tähän viimisheen konferenssipäihvään. Met olthiin samassa sessiossa, mahottoman isossa teatterisalissa, jossa oli kylläki vain noin 100 kuulijjaa. Heidi puhu sairahtuhneitten äänen kuulemisen merkityksestä, kuntoutuksen ideologiasta ja meän järjestön viime syksyn sairastuhneitten seminaarista, jossa sairastuhneet otti kantaa kansallisheen muistiohjelhmaan. Henna taas esitteli REPET-tutkimusta ja erityisesti niitä positiivisia tuloksia, jokka viestitti ettei elämä päätyy diagnooshiin. Met saathiin hyvvää pallautetta puhheistamme.

Konferenssin viimisin muttei ollenkhaan vähhäisin ossuus oli kahen professorin (Dr. Feldman Canadasta ja Dr. Chen Singaporesta) esitys, jossa het haki vastausta eri näkökulmista kysymyksheen, löytyykö parannuskeino näihin sairaukshiin vuotheen 2025 mennessä. Het kerto monista epäonnistuhneista tutkimuksista ja toit esille sen tosiasian, että viimisheen kymmenheen vuotheen ei ole tapahtunu juuri mithään läpimurtoja parannuskeinon löytymisen sarala. Yhtä mieltä professorit vaikuttivat olevan siittä, että se parannuskeino, mikä se sitte ikinä tulleeki mahollisesti olheen, tuskin on mikhään yks juttu vaan hoito ja parannus tullee jatkossaki olheen useamman asian summa. Erityisesti Feldman painotti ennaltaehkäsyn merkitystä ja sekä riskitekijöitten että suojaavien tekijöitten tuntemusta – näissä saattaa piillä tulevaisuuen vastauksia. Feldman haasto myös ajattelheen luovasti ja näki avvoimen kansainvälisen tutkimusyhteistyön yhtenä avvaintekijänä parannuskeinon löytymisessä. Chen puhu myös paljon oihreitten hoitamisesta  ja potihlaitten hyvinvoinnin merkityksestä, vaikka parantavvaa hoitomuotoa ei lähiaikoina löytyiskhään. Joku sen pohtilaista oli kertonu pellaavansa Angry Birdsiä aina ko on ahistunu. Loppuyhtheenvetona molemmat professorit olit sitä mieltä, että tuskin parannuskeinoa löyethään saatikka saahaan markkinoile asti vuotheen 2025 mennessä, sillä aikataulu on liian tiukka. Reilu kymmenen vuotta hoitomuotojen tai lääkheitten kehittämisessä kuluttajale asti ei ole aika eikä mikhään. Mutta olhaan kuulola, sillä ihan hurjasti eri tutkimuksia on menossa eri puolila tätä meän palloa.

Lophuun met haluthaan vielä mainoa yhtä puhheenvuoroa. Nimittäin Kate Swaffer, austraalialainen työikänen, joka sairastaa Alzheimeria, puhu rohki ajatuksia herättävästi. Hän puhu kuntoutuksen merkityksestä ja pohti myös oivallisesti muistisaihrautta vammana (disability). Hän oli myös nimenny miehensä B.U.B.:ksi (=back up brain), jonka voi suomentaa ”vara-aivoksi”, tietokonheen varmuuskopion tavhoin B.U.B. auttaa vain jos varsinainen tietokone eli Kate tarvii.  Met tykähtiin kovasti tästä vertauskuvasta, sillä se viestittää ittenäisyyestä, voihmaantumisesta, oman elämän ohjaamisesta ja myös lähheisen roolista rinnala kulkijana. Kate kirjottaa myös blogia, häätyyki ehottomasti käyä lukemassa.

Nyt ko konferenssi on ohi, met olhaan yllättävän väsyhneitä mutta onnellisia. Niin se vain on että ko näkkee ja kuulee mitä maailmala on touhuttu, saapi ittekki ihan uutta intoa puurtaa kotimaassa näitten asihoitten etheen. Voimaantuhneena kaikista näistä kokemuksista met käythiin vielä iltamyöhälä herkuttelemassa Glacio-jäätelöbaarissa, jonka mammuttiannokset kantaa meitä varmasti vielä huomenaki ko lennethään takas Suohmeen!

Nyt hyvvää yötä!
Henna ja Heidi